Miksi kirjoitan näitä #KuolemattomiaAjatuksia

Niin. Miksi? Tämä kysymys pyörii väistämättä mielessäni aika usein. Aivan kuin voisin jotenkin unohtaa omat syyni, ihan kuin minun täytyisi todistella itselleni tai muille jotakin. Etenkin silloin, kun kukaan ei kommentoi tekstejä, tuntuu siltä että kukaan ei niitä lukisikaan. Eihän asia tietysti niin ole. Ainakin uskallan toivoa, etteivät kaikki kävijät ole pelkkiä haamukävijöitä. Olen toki saanut palautetta, enimmäkseen hyvää palautetta, ja se auttaa viemään tätä piiitkää projektia eteenpäin. Jos edes yksi ihminen saa iloa näistä oivalluksista niin sehän on yksi paremmin kuin ei mitään, eikös niin? Mielelläni otan vastaan toisenlaistakin palautetta, mutta toivon sen todella olevan rakentavaa, ei masentavaa.

Miksi. Siis kirjoitan? No, kaikki sai alkunsa siitä ajatuksesta, että päässä tapahtuu liikaa ja se liika täytyy saada paperille. Tai näytölle, kummin vain. Yleensä ensin paperille, sitten vasta näytölle. Ajatus kiteytyi vahvasti siihen, että ilman työtä ja opiskelua kaipasin jotakin tavoitteellista tekemistä. Ja luultavasti se, että olin ilman työtä tai opiskelua sai pääni pyörittämään mitä ihmeellisimpiä asiota mielessäni. Olinhan ollut jo puolisen vuotta toimettomana. Mutta minä olenkin ihminen, joka ei pidä hiljaisesta ja seesteisestä menosta, vaan vauhtia olla pitää! Onhan tuossa kohta 4 -vuotiaassa vauhtia; ei paljoakaan hiljaisuutta tahi seesteisyyttä, mutta aivotoiminta on vielä jokseenkin rajallista. Karvakorvaisista koirista puhumattakaan. En siis koe heidän tuovan tarpeeksi haasteellisuutta elämääni, vaikkakin heistä paljon iloa onkin.

Toinen. Syy on se, että minusta on ihana kirjoittaa. Tykkään leikkiä sanoilla. Kirjoittaminen on minulle helppoa, joskaan ei täysin tuskatonta. Se ei kuitenkaan aseta minulle yhtä pahoja paineita kuin taiteellinen puoleni, joka vaatii minulta ihan liikaa. Kirjoittaminen myös antaa paljon lukijalleen. Itse rakastan hyvien, oivaltavien tekstien lukemista. Tekstien, joissa on sanomaa ja jotka ovat rehellisiä sekä antavat lohtua ja armoa. Inhoan sanaa 'pitäisi', esimerkiksi terveysmaailma on pitäisi -tyyppejä ja -ohjeita pullollaan. Itse en halua, että kenenkään pitää vaan jokainen tekee niinkuin haluaa. Valinta on itsen. Kaikista maailman aikakausilehdistä, sanomalehdistä ja blogeista huolimatta täällä maan päällä kirjoitetaan liian vähän asiaa. Parhaat tekstit löydän usein paikallislehden yleisönosastolta ja tiettyjen aikakausilehtien kolumneista. Jotkut blogit ovat huumorillaan tai syvällisyydellään kolahtaneet myös. Siltikin kaipaisin enemmän oivaltavia, huumorilla maustettuja, syvemmälle porutuvia kirjoituksia. Sellaisia toivon itse kirjoittavani, mutta lopputulos on tietenkin jokaisen lukijan käsissä: ovatko tekstini hyviä vai eivät, sen päättää lukija.

Kolmas. Ajatus kirjoittamiselle tai blogin pitämiselle on rahan ansaitseminen. Siihen on luultavasti vielä matkaa, mutta toivon sen olevan mahdollista jossakin kohdassa. En myöskään usko sen olevan niin helppoa kuin annetaan ymmärtää. Itselläni ei ole hajuakaan, esimerkiksi siitä kuinka monta kävijää tai klikkausta vaaditaan, että se vaikuttaa tuntuvasti blogituloihin. Ei harmainta aavistusta. Mutta toisaalta en ehkä haluakaan tietää, koska haluan säilyttää intohimoni tämän blogin ylläpitämiseen ja kehittämiseen. En halua sen olevan sitä kuuluisaa pakkopullaa, sillä mielenkiintoni sammuu sen sileän tien. Haluan myös säilyttää laadun blogissani, sillä se on minulle ensisijaisen tärkeää. Teille lukijoillenihan minä tätä teen, ilman teitä tämä blogi olisi vain vähän niinkuin päiväkirja: paikka jonne hupsutellaan päivän kuulumiset pikaisesti, liimataan vähän tarroja. Jokatapauksessa rahan ansaitseminen blogilla on toisijainen asia. Sanotaanko näin, että jos niin on tapahtuakseen, niin tapahtuu ja sillä hyvä. Jos taas niin ei tapahdu, niin sitten leikitään marttyyriä ja jatketaan yhteisen hyvän vuoksi. Kuolemaan en tosin suostu edes tämän blogin takia.

Neljäs. Ja ehkä painavin ajatus on ihmisten tavoittaminen. Enkä nyt tarkoita ystävystymistä - niin hieno asia kuin se onkin - tai sivun katseluiden maksimoimista, en mitään sellaista. Toki molemmat edellämainitut ovat erittäin tervetulleita, jos niin sattuu tapahtumaan. Mutta enemmän minua kiehtoo halu vaikuttaa ihmisiin. Ei manipuloimalla vaan tarjoamalla toisenlaisen näkökulman asioihin. Haluan koskettaa, naurattaa, mennä välillä syvälle, toisaalta lennellä kevyesti. Ennen kaikkea haluan jakaa sellaista armollisuuden ja lohdullisuuden sanomaa (ilman kirkollisuuksia, ei liitetä kirkkoa tai uskontoa tähän nyt laisinkaan), jota itse haluaisin enemmän kuulla. Jos seurataan vaikkapa tämän hetken politiikkaa, niin kyllähän sieltä melko karua ja toivotonta viestiä jaetaan kansalaisille. Annetaan ymmärtää, että mikäli et kuulu siihen eliittiryhmään, jolla menee ainakin taloudellisesti hyvin, olet jollain tavalla vääränlainen tai toteutat asioita väärällä tavalla. Tai sitten et ylhäisön mielestä tee mitään. Tämän hetken poliittinen viesti on uhkaileva, holhoava, painostava sekä jollakin tavoin myös ihmistä aliarvioiva, sävy on pilkkaava. Tahtoisin tuoda enemmän esille sellaista viestiä, että ihminen on itsessään hyvä ja arvostettava. Ihmisen hyvyys ja merkittävyys ei olle sidottu titteleihin, työvuosiin, työkokemukseen, palkan suuruuteen, koulutuksen määrään tai omaisuuteen, vaan ihmisen hyvä ja arvostava käytös toista ihmista kohtaan tekee hänestä merkittävän. Se mitä annat toiselle ja mitä saat häneltä, siitähän se kaikki oikeastaan saa alkunsa. Äidin ja/tai isän rakkaus lastaan kohtaan toimii kuin järkähtämätön kivisokkeli, se on yksi iso rakennuspalikka ihmisyyden muodostumisessa. Se antaa mallin sille, miten jatkossa toisten ihmisten kanssa toimitaan. Joskus malli on onnistunut, joskus ei, aina se on kuitenkin korjattavissa. Se kuinka kauan saneeraus kestää riippuu tietysti vahingon laajuudesta.

Tässä. Yksilöä korostavassa maailmassa unohdamme usein sen, kuinka paljon loppujen lopuksi olemme toisista ihmisistä riippuvaisia. Ilman muita me emme olisi mitään, emme yhtään mitään. Minä en olisi mitään ilman läheisiäni. Sauli Niinistö ei olisi presidentti ilman äänestäjiään. Cheek ei olisi tasoisensa artisti ilman hänen suurta fanikansaansa. Ja niin, Donald Trump ei myöskään istuisi nykyisellä pallillaan ilman kannattajiaan. Viimeinen ei ehkä ollut kaikkein kannustavin esimerkki, mutta totta sekin. Minun mielestä valitettavasti. Kaikesta huolimatta me tarvitsemme toisiamme. Myös Donald Trump, vaikkei hän itse sitä myöntäisikään. Allekirjoitan Juha Tapion sanat:

"Minua surettaa rakentavan ja armollisen keskustelun puute, sellainen joka oikeasti kunnioittaisi ihmistä, hänen historiaansa ja näkökulmaansa sekä asioiden kiistämätöntä monitahoisuutta."

Paremmin en asiaa itse kykenisi ilmaisemaan. Haluan omalta osaltani jakaa sitä rakentavaa ja armollista puhetta, kunnioittaa ihmistä sekä hänen näkökulmaansa. Mikään ei ole mustavalkoista, on vain harmaata aluetta, jossa on erittäin tummia ja erittäin vaaleita länttejä harmaan seassa. Kunpa vain muistaisimme sen.

Tähän. Loppuun heitän villin toivomukseni siitä, että jos luet tätä, kävisit heittämässä jonkun puumerkin tuonne kommenttiosastolle. Saat kirjoittaa mitä haluat. Oksat ja kukkaset (lue risut ja ruusut), mitä vain haluat. Asiallisella tasolla tietenkin. Kiitos kun luet!


Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Selityksiä, selityksiä

No niin. Aika onpi jälleen pyörähtänyt etiäpäin, huomaamatta kuten aina. Olenhan toki huomannut että aika kuluu, mutta en ole saanut viisareista kiinni voidakseni pysäyttää sitä. Elämässä on ollut suuria ja uusia muutoksia, kaikki positiivisia sellaisia, ja sivuan niitä myöhemmin tulevassa kirjoituksessani. Ne ovat kuitenkin olleet niitä, jotka ovat vieneet tilaa Kuolemattomilta Ajatuksilta, enkä ole päässyt paneutumaan kirjoittamiseen kunnolla. Näiden selityksien lisäksi tulen seuraavassa artikkelissani selittelemään hieman lisää omia syitäni. Eli muutaman päivän kuluessa etusivulla paistattelee jälleen uusi otsikko. Siihen asti toivottelen kirkkaita ja kuulaita syyspäiviä kaikille!

- Hatullinen

#Pää tyhjäksi: Rentoutusasiaa

Kyseinen teksti on Keri Smithin Mess -kirjan takakannesta

Tämä. Ei ole mainos, vaikka se saattaakin siltä vaikuttaa. Tosiasiahan on, että se mistä kohta alan vaahtoamaan, on hyvää mainosta kyseiselle tuotteelle. Viimeaikoina on puhuttu paljon värityskirjoista, alaotsikkona paistattelee usein zen, mindfullness, hyvä mieli, mielenrauha tai joku muu syvempää olemusta tarkoittava sana. Kerrotaan, että värittäminen on puuhaa, jossa hermo lepää ja ajatus katkeaa: ei kiirettä, ei stressiä, ei suorituspaineita, pelkkää zeniä. Nyt mahdollisesti erehdytte luulemaan, että olen samaa mieltä. No en ole. Ymmärrän, jos joku on sitä mieltä, jollekulle värittäminen saattaa olla hyvinkin rentouttavaa tekemistä. Ja missään nimessä en nyt halua vähätellä kenenkään mieltymyksiä asiaa kohtaan tai loukata ketään, puhun vain omasta puolestani.

Voipi. Olla, että kuulostan vähän ylimieliseltä, kun sanon että itse en turhempaa tiedä. Minun hermoni eivät lepää, jos joudun piipertämään pikku yksityiskohtia, toistaen yhä samaa kuviota jatkuvasti teroitusta kaipaavilla värikynillä. Ei, vaan minä ahdistun, kun näen niitä aikuisten värityskirjoja kaupan hyllyllä. Sain kerran lahjaksi kyseisen kirjan - kaksikin kertaa - ja suutuin (en kylläkään näyttänyt suuttumistani ulospäin vaan kihisin hiljaa mielessäni). En oikein tiedä miksi, mutta minusta oli loukkaavaa saada sellainen, sillä mieluummin väritän omia kuviani, mieluummin piirrän, maalaan tai tuherran itse niitä iänikuisia kukkasia ja sydämiä. Oletin kai kyseisten ihmisten tuntevan minut paremmin. Värityskuvat ja -kirjat sopivan mielestäni paremmin tylsiin kokouksiin tai luentoihin, jossa on pakko pysyä hereillä keinolla millä hyvänsä. Töissä ollessani värittelin jonkin verran lasten värityskuvia, ne vielä menivät yksinkertaisuutensa vuoksi, mutta nekin jäivät joka ikinen kerta keskeneräisiksi (hahaa, lukuunottamatta Pupu-kuvaa - jota en tietenkään tehnyt työajalla - artikkelissa #Hyvä sana, koska se oli PAKKO värittää loppuun saakka).

Sama kirja, etukansi

Mutta. Se mitä aioin nyt kehua on kirja nimeltään Mess - The manual of accidents and mistakes (Keri Smith). Kutsun sitä aikuisten puuhakirjaksi. Törmäsin tähän mahtavuuteen etsiessäni ulospääsyä oravanpyörästä: kävin niin ylikierroksilla, etten pystynyt keskittymään mihinkään, mikä normaalisti rentouttaa minut. Unikin oli hyljännyt minut pitkästä aikaa jättäen minut yksin kiertämään kehää yön pimeinä tunteina. Kokeilin aerobista liikuntaa, hengitysharjoituksia, erilaisia kirjoja, televisiota... Penkoessani uutta kirjaa kaapista, törmäsin tähän kultakimpaleeseen, sekä kirjasarjan kolmeen muuhun osaan: This is not a book, Wreck this journal ja The pocket savenger (niitä on olemassa vielä lisää, minä omistan vain edellämainitut). Olin tilannut tämän sarjan pari vuotta sitten könttänä. Työkaverini oli yhden jo sutannut, hän näytti sitä minulle ja olin myyty! Kirjojen saavuttua postista en jaksanut antaa opuksille ajatustakaan: oli opiskelut, pieni lapsi, työ, koirat eli sitä tavallista ruuhkaa. Kun sitten tänä levottomana iltana olin kolunnut koko kaapin ja löytänyt aarteeni, istuin myöhään raapustelemassa ja liimailemassa mitä älyttömimpiä juttuja Mess -kirjaan. Ja totta kyllä, rentouduin. Sain tehdä käsillä jotain täysin jonninjoutavaa. Ilman mitään tavoitetta tai saavutettavaa päämäärää. Samalla unohtui ahdistus, ja oravanpyörä pääsi katkeamaan.

Parasta. Kirjassa on se, että se kehottaa tekemään epätäydellistä jälkeä, saa ja pitää sotkea. Ihanaa. Nykyään, kun yhä enemmän näkee täydellisiä kulisseja pienissä lähiöasutuksissa, on mielettömän vapauttavaa sotkea ja olla sotkuinen. Vaikka se onkin tällaiselle perfektionistille vähän vaikeaa. Värityskirjoissa eniten ärsyttää se, että pitää jaksaa tehdä loputon työ loppuun (en osaa olla, jos joku on kesken), lisäksi pitää jaksaa värittää tuhat pikkuruista ruutua tai ympyrää pikkutarkasti. Ei kiitos.

Minulle. Tulee mieleen näistä Keri Smithin kirjoista se, kun aikanaan varhaisteini-iässä kirjoittelimme kirjiksiä (vihko, jota kaverin kanssa vaihdetaan ja täytetään). Siellähän ei kauhean syvällisiä asioita puitu, vaan lähinnä tehtiin toisille tehtäviä: ristikoita, sokkeloita ynnä muita pulmajuttuja. Se oli sitä parhainta 90 -lukua, ja itse pidin siitä hommasta paljon. Odotin aina sormet syyhyten koska saan kirjiksen takaisin, jotta pääsen sinne taas suttaamaan. Muistaako joku muu täytelleensä kirjiksiä?

Syy. Miksi tämä kyseinen rentoutusmetodi toimii minulla paremmin kuin värityskirja, johtuu luultavasti siitä, että pidän niin paljon käsillä tekemisestä. Pidän myös älyttömien kokoelmien ja kollasien kyhäilystä, ja pelkkä värittäminen on vähän aivotonta. Nyt ajattelette, että niinhän sen kuuluukiin olla. Niin kai, ehkä minä en vain osaa olla aivoton. Uskon myös olevani oikeassa, kun väitän etteivät suinkaan kaikki ihmiset ole myymässä sieluaan näiden kirjojen vuoksi. Kaikki eivät pidä liimaamisesta, piirtämisestä, sivujen tuhoamisesta, teippaamisesta tai tarrojen asettelusta. Minusta se on kuitenkin ihanaa hommaa. Plussaa ja helpotusta tuo se ajatus, ettei sen tarvitse onnistua. Ei haittaa, jos liimaa menee vika paikkaan tai tussi leviää tai kahvi kaatuu kirjan päälle. Jos taas teen jotain tavoitteellista itsekyhättyä, niin odotan helposti sen täyttävän kaikki kriteerini, ja se taas tuo ja luo paineita. Silloin tekeminen ei suinkaan ole rentouttavaa. Lisäksi uskon, että täysin päämäärätön suttaaminen tekee luovuudelle nannaa.

Suosittelen. Keri Smithin kirjoja lämpimästi ihan kaikille. Ei kannata ajatella, ettei osaa, sillä näillä kirjoilla ei ole osaamisen kanssa mitään tekemistä. Vaikka itsekin välillä harhauduin niin luulemaan.

Havaintoja. Joita tein sivuja täytellessäni:

• Koin syyllisyyttä siitä, etten värittänyt kuvaa kokonaan (mutta kuinka voisin silmät kiinni nähdä mitä väritän?)
• Unohdin ajan kulun aivan totaalisesti (luulin juovani kello 17 iltapäiväkahvia, kun tajusin kellon olevan 19.30)
• Huomasin miettiväni teenkö sivut oikein ohjeiden mukaan (huom. 2. sääntö: There is no "wrong")
• Mietin myös onko kirjan täyttäminen turhaa tai typerää (vastaus löytyy tuolta ylempää)

Seikkailuni. Mess -kirjan parissa jatkuu edelleen, murto-osa on vasta täytetty, enkä aio ottaa yhtikäs mitään paineita saadakseni sen "valmiiksi". Sillä silloinhan se menettäisi täysin perimmäisen merkityksensä. Mutta sitten kun olen se loppuun saakka toteuttanut, laitan sen tänne näytille. Jännittävää nähdä minkä näköisessä kunnossa se silloin mahtaa olla!

Tuloksia:

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Seuraavaksi

Oih. Viisarit kääntävät aikaa niin nopeasti silloin, kun on kivaa tekemistä. Ja vaikka vähemmänkin kivaa. Olen jälleen harhaillut etsimässä seuraavaa aihetta, ja niin kuin aina, etsivä löytää! Edellisen synkemmän teeman jälkeen elämä kirkastuu taas, ja uppoudun hilpeämpiin ja rennompiin meininkeihin. Näin ollen horisontissa häämöttää uusi seikkailu (ja seikkailu se varmasti tulee olemaan!), joten palaan siis tulevien päivien saatossa areenoille.

- Hatullinen

#Illuusio ja #unelma

Ihanaista suklaamurujäätelöä grillatun banaanin kera. Nam! 
Omien Murujen seurassa tietty <3

Koko perhe kotona, aurinko paistaa ja ulkona on ihana helle! Syötiin siis just mielettömän hyvää - vaikkei niin terveellistä - grilliruokaa, ja jälkkäriksi nautittiin ihanaa suklaamurujätskiä. Kylkeen vähän grillattua banaania sekä kinuski- ja lakritsikastiketta, ja viiden tähden jälkkäri on valmis! Nams! Olo on onnellinen ja vatsa täysi, ihana kesä <3

* * *

"It's whatever makes you see / makes you believe / and forget about premonition you need to conceive..."

Suora. Lainaus Poets of the fall -yhtyeen hittibiisin kertosäkeestä, suomennettuna. Tämän säkeistön tulostaisin jokaisen naisen seinälle kehystettäväksi. Tekisi hyvää myös joillekin vastakkaista sukupuolta edustaville. Olen huolissani ja kyllästynyt siihen mitä meille tavallisille polun tallaajille virheellisesti myydään ja markkinoidaan. Otetaan tähän esimerkiksi pyykkilautavatsat, punaposkiset, onnelliset äidit, joissa ei näy jälkeäkään raskauskiloista, tyylikkäät, menestyneet bisnesmiehet Armanin puvuissaan, upeat ripset ja kynnet, ihanat lomat rakkaan kanssa jossain Malibussa riippumattoa kuluttaen, viimeisimpänä ja tuoreimpana ilmiönä: pyöreät, pulleat ja treenatut pyllyt. Mikään edellämainituista ei ole huono asia, ei todellakaan, niin kauan, kun tuo kaikki on henkilölle itselleen totta ja merkittävää. Niin kauan, kunnes tullaan kuvanmuokkaukseen, manipulointiin ja virheelliseen uskotteluun.

Lähes. Jokainen on joutunut tällaisen mainonnan uhriksi, minäkin. Itse asiassa on ihme, jos joku ei ole. En lähde arvailemaan prosenttilukuja niistä mitään tietämättä, mutta valtava osa mainonnan uhreista kokee olevansa jollakin tavalla viallinen sen vuoksi, ettei yllä siihen täydellisyyteen mitä media tai some tarjoilee. Jollain on liian isot reidet, liian ohuet hiukset, pullottava vatsa, rasvaa väärissä paikoissa. Joku on köyhä, liian alhaisesti koulutettu, aliarvostetussa työssä tai omasta mielestään liian tyhmä kuuluakseen tähän ylisosiaaliseen, fitnesslaihuusonnellisuusraha -massaan. Niin minäkin.

Törmäsin. Erästä viikkolehteä selatessani artikkeliin, jossa kerrottiin kuinka isätkin haluavat tulla kuvatuksi studiossa vauvansa kanssa. Eihän siinä mitään vikaa ole, ihana asia. Miehetkin haluavat osoittaa olevansa tunteellisia olentoja. Lukiessani tekstiä eteenpäin paljastui, että naiset ovat kuitenkin enimmäkseen niitä, jotka kuvaukset haluavat järjestää. Mielellään siten, että miehen lihakset näkyy. Ilman paitaa siis. Ja muistat pullistaa niitä hauiksia sitten, jotta voin kehystää kuvan seinälle, siten että saan siitä paljon kehuja. Niinkö? Aloin vähän epäillä, että nyt ei taida olla kyse enää tunteista vaan näyttämisen halusta.

Näyttämisen. Halussa ei ole mitään vikaa, se on tietyissä tapauksissa erittäin tervettä. Jos vaikkapa haluaa niin sanotusti 'tunkea luun kurkkuun' sellaiselle henkilölle, joka on itseä kohtaan tahallisesti käyttäytynyt ilkeästi, niin se on okei. Myös se, että tahtoo näyttää pystyvänsä johonkin on mielestäni hyvä asia, jos sen tekee omasta halustaan, ja jälleen, omilla ehdoillaan. Mutta sitä en oikein ymmärrä, että täytyy jatkuvasti pönkittää omaa egoa joka suuntaan, jokaisella aihealueella, jokaista kanavaa hyödyntäen. En pidä pätijöistä. Hyvä itsetunto löytyy muualta, kuin kehujen kalastelusta. Elämästä on tullut kilpailuareena, lajina paremmuus. Kenellä on enemmän rahaa, enemmän leluja, enemmän lapsia, isompi talo, isompi vene, isommat tissit, pulleampi pylly. Ja mikä pahinta: kenen lapsi on paras. Tavoitellaan täydellisyyttä ja ahdistellaan läheisiä ja vähemmän läheisiä täydellisyyden tavoittelulla. Hamutaan, haalitaan ja keräillään sulkia hattuihin.

Moni. Yrittää luoda oman elämänsä idylliä: postaillaan ihania kuvia elämyksistä, matkoista, aamiaisista auringon nousussa, suudelmasta auringon laskiessa, sydämistä hiekassa, valkeista kynttilöistä punaviinipullon kyljessä. Oh, miten suloista! Mutta käsi ylös, kuka on oikeasti seitsemännessä taivaassa kuvan ottamisen hetkellä? Kynttilä paloi kauniisti ja viini oli ok, mutta mies valitsi yhteisen illanvieton sijasta älypuhelimen näytön. Aamiainen oli hyvää ja ilma kaunis, mutta lapsi sai raivarin ja kaatoi kahvipannullisen uudelle terassille. Auringonlasku oli upea, mutta vaimo ei ollut tyytyväinen suudelman laatuun. Niin. Onhan toki hetkiä, jotka ovat juuri niin kuin kuvassa näkyy. Tosin ne kuvat ovat yleensä spontaaneja, hetken mielijohteesta tai vahingossa ikuistettuja, epätäydellisiä otoksia, ei lavastettuja näytelmiä. Tarkoitukseni ei ole olla pessimisti, mutta tähän väliin yksi itsestään selvyys: asiat eivät ole aina sitä miltä näyttävät.

Moni. Ahdistuu nähdessään moisia ihania kuvia, noita illuusioita ja unelmia. Miksei minun elämäni ole tuollaista ihanaa ja onnellista? Miksi minä saan aamiaiseksi vain kokkareista puuroa tai kuivia muroja? Miksei meillä milloinkaan istuta iltaa viinipullon kera auringon laskiessa? Miksei meillä ole noin siistiä, ihanan valkoista ja kallista sisustusta? Itse ahdistun näistä jutuista aika usein, enhän kai tässä muuten kirjoittelisi. Löydän itseni usein myös tavoittelemasta niitä idyllejä ja täydellisyyttä, kunnes turhaudun sen työmäärän iskiessä itsetuntoni syvälle suohon. Ja joka ainoa kerta herään kysymykseen miksi? Miksi teen niin? Teenkö asioita siksi, että itse haluan? Onko vastaus se, että yritän olla yhtä cool bisnesnainen, muodinhuipulla-fitnesstähti plus sisustussuunnittelija kuin monet muutkin? Yritänkö olla sitä kaikkea yhtä aikaa, kaikkea sitä mitä some ja iltalehdet dominoivassa asemassaan ihmisille tyrkyttävät? Teenkö niin ajattelematta mitä itse haluan olla, jotta vain yltäisin siihen mitä muutkin, etten olisi huonompi kuin muut?

Kun. Tavoittelemme täydellisyyttä ynnä muuta mahdottomuutta ja näytämme närhen munia toisillemme, unohdammeko ne tärkeimmät asiat ikiomalla polullamme? Unohdammeko lapsemme, puolisomme, vanhempamme, sisaruksemme, ystävämme, työn suoman tarpeellisuuden tunteen ja harrastusten tuoman ilon? Sillä jos unohdamme, voimme myös menettää ne. Onko silloin enää mitään näytettävää?

Uskokaamme. Itseemme, riittäkäämme itsellemme, rakentakaamme ikioma tiemme ja olkaamme tyytyväisiä siihen sekä tähän hetkeen. Ja ennenkuin ahdistutte muiden idyllisistä tuotoksista yhtään enempää, miettikää hetkinen sitä, mitä kuvan takana oikeasti tapahtuu.

"...The images they sell are illusion and dream / in other wordrs dishonesty."

* * *

Todellisuus jäätelökuvan takana: On helle ja on kesä, turvottaa ja kiukuttaa, kun on niin kuuma. Silti pakko grillata itsensä lisäksi sapuskaa. Grilliruokaa siis tehtiin, pihalla rakennustyömaan seassa paistettiin lihat. Samalla paiskottiin ja huudettiin, syytä en tosin enää muista. Ehkä se oli se helle. Ruuan jälkeen turvotti vielä enemmän, kylkiäisenä saapui väsymyskin kylään. Jälkkärin jälkeen oli huono omatunto siitä, että tuli taas syötyä paljon sokeria sisältävää turhaketta. Ruoka ja jälkkäri maistuivat toki hyvältä.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Minipostaus

Ihan. Pikkuruinen väliinformointi: Hatullinen Kuolemattomia Ajatuksia löytyy nyt myös Twitteristä @Hattulii, check it out! Ja mikäli blogini sisältö miellyttää sinua, arvoisa lukijani, niin muistathan vinkata siitä myös kaverillesi ;)

Ihana, kamala #Luovuus

Out of the box.

Luovuus. On parhaimpia ja hienoimpia asioita, joita maa päällään kantaa. On innostavaa huomata, kuinka joku on oivaltanut jonkin asian omalla tavallaan, ja palkitsevaa jos itse kykenee luomaan uutta näköalaa asioihin. Mutta olettekos koskaan kuulleet puhuttavan luomisen tuskasta? Varmasti olette. Kerron hieman omista kokemuksestani asian suhteen.

Olen. Itse luova ihminen ja uskon, että ihan jokaisessa meissä on vähintäänkin teelusikallinen luovuutta, vaikkei se liittyisikään taiteellisuuteen. Tosin taiteellisuus on laaja käsite, sillä väitän että suuremman luokan kemistitkin tekevät taidetta jossain määrin. Omalla kohdallani luovuus liittyy visuaalisuuteen ja kirjoittamiseen, se kumpi tuottaa minulle enemmän tuskaa on vielä arvoitus. 

Olette. Varmaan joutuneet jossain vaiheessa kirjoittamaan äidinkielen aineen, vapaa aiheisen taikka ennalta määritetyn? Pidän itseäni hyvänä kirjoittajana ja tarinan kertojana, ja luultavasti sen tähden törmäsin kerran lukioaikana todella tuskastuttavaan ongelmaan: en kerta kaikkiaan saanut paperille sanan sanaa. Tarinani on melko perinteinen, mutta siitä huolimatta osuva ja oiva esimerkki.

Tapahtumasta. On kulunut jo vuosia, kävin siis silloin luokion toista tai kolmatta vuotta, en muista varmasti kumpi vuosikerta oli menossa. Hetki itsessään on säilynyt kristallinkirkkaana mielessäni. Oli viimeinen päivä ennen äidinkielen aineen palautusta. Olin lykännyt aineen kirjoittamista syystä tai toisesta aina seuraavaan päivään. Kun viimeinen päivä ennen h-hetkeä koitti, olin hukkua epätoivoon. Miten selviäisin siitä? En voinut pistää hommaa niin sanotusti läskiksi siten, että saisin kurssin vain husattua läpi joten kuten, koska kyseinen kouluainen oli minulle tärkeä. Miksi taas jätin asian viime tippaan? Aikani asiaa päivittelin äidilleni, kunnes juttu levisi käsiin ja huomasin huutavani, heitteleväni tavaroita ja potkivani seiniä. Lopuksi lysähdin huoneeni oven eteen itkien, ja ajattelin että ja paskat, menee syteen tai saveen, ojassa ollaan joka tapauksessa jo nyt. Sen jälkeen rupesin vimmastusti kirjoittamaan tarinaa, joka päättyi arvosanaan Laudatur. Ihme oli tapahtunut.

Onko. Tuttua? Minulle tämä kuvio on jokseenkin normaali, nykyään isompana tyttönä ehkä lievempi. Tehokkuudestaan huolimatta tapa on melko raskas, sillä läheiset ovat yleensä niitä, jotka näistä "kohtauksista" kärsivät. Toinen ilmiö on se, kun ei pysty purkamaan luovuuttaan, vaan se täytyy pitää muistikortilla pään sisässä, silloinkin on räjähdysvaroitus voimassa. Tämä räjähdysilmiö ei kuitenkaan toimi väkisin, sen täytyy antaa kehittyä ja muhia rauhassa. Koen sen henkilökohtaisesti helvetilliseksi olotilaksi. Joskus räjähdyksiä tarvitaan useampi, valitettavasti.

Joskus. Käy myös niin, että jotain upeaa syntyy kuin nappia vain painaisi. Näinkin minulle on käynyt, se oli aikana jona tein opinnäytetyötäni ammattikoulussa. Kyllähän minä toki töitä jouduin tekemään ja kovasti teinkin, mutta kaikki ideat tulivat kuin ilmestys ja kaikki ongelmat ratkesivat lähes sormia napsauttamalla. Se oli ihanaa ja palkitsevaa, lopputuloksena syntyi upea luomus sekä paras mahdollinen arvosana.

Tällaisia. Asioita tapahtuu toisinaan, itse kutsun niitä ihmeiksi. Mutta onneksi vain toisinaan, muutenhan kaikki olisi kovin helppoa ja yksinkertaista eikä mikään koskaan kaivertuisi mieleen. Ihmekään ei olisi enää ihme, jos se tapahtuisi joka päivä. Luovuus, kuten monet muutkin seuraavaa siirtoa odottavat asiat ratkeavat yleensä jotenkin. Tavalla tai toisella. Hyvin tai huonosti. Pääasia, että ratkeavat.

Luovuus. Vaatii aikaa, hiljaisia hetkiä, turhautumista, toisten ihmisten kuuntelua, asettumista toiselle puolelle aitaa, laatikon ulkopuolelle kiipeämistä, raivoa, itkua, tilaa hengittää, tilaa olla vain, tilaa pyöriä päämäärättömästi ympäriinsä, pitkiä pyörälenkkejä, hyvää musiikkia ja varmasti vielä monia muita asioita. Muistakaamme antaa niille kulkulupa itseemme, silloin syntyy ylivertaista tulosta. Sallikaamme myös päättömät itkupotkuraivarit, sillä sellaiset puuskat poistavat turhautumisen kuonat pois häiritsemästä mestariteoksen syntyä. Pitäkäämme mielessä myös, ettei aina voi onnistua satalasissa, epäonnistumiset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin täydet kympitkin.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!